Ei voi muuta sanoa ku tämän tein. Niin ku mä vannoon etten tähän rupia. Mutta täs nämä ny sitte on: äireen siivut, siis ei sivut ku siivut.

Oon joskus muistellu niitä aikoja ku ensimmäänen lapseni syntyy. Siinä sitä onki muistelemista, hyvä nottei likka tullu maailmahan paapan kupalvolkkarin takapenkillä. Onneksi sattuu olemaan tulos jalaat erellä niin keriittihin Vaasahan.

Silloon satoo isoja lumihiutaleeta, oli maaliskuun loppu. Muistan ku hoitajat katteli synnytyshuoneen klasista pihalle tuumaten, sielä se ny tuloo. Orotettihin nimittäin lääkäriä, ku ei saanu synnyttää jos ei ollu lääkäriä paikalla. Oliskohan likka syntyny vieläkää jos se lääkäri ei olisi tullukkaa, mietin vaan. Tuli muuten polokupyörällä, se lääkäri, ei likka.

Kaikkia sitä tuloo mielehen, kätilö komenti mua nottei täälä naamalla ponnisteta, muistin sen sitten seuraavis synnytyksis. Likka syntyy ponnistelujen jäläkehen ja lääkäri joutuu sitä vähä kiskomahan notta kielen alla oleva jänne katkes. Siitä seuras letkuruokintaa nenän kautta. Enhän mä nähny koko likkaa ennen ku vasta kuuren tunnin päästä. Kyllä mä olinki aika kakara, ku en eres ymmärtäny vaatia sitä näytille. Sitte iltapäivällä ku likan isäki tuli, konjakkiryypyn jälkeen,  kattomahan sain likan sylihin. Onneksi varoottivat notta on vähä erikoosempi paketti, sille oli laitettu sellaanen sammakkolasta ku sen lonkat ei ollu kunnos.Paketti oli pieni lyhyt ja alaosastansa leviä, muksulla meni letku nenähän mutta kyllä se oli ihana näky, musta oli tullu äiti! Minkä mä kyllä tajusin vasta palijo myöhemmin.